Illan pimetessä

On tämä kyllä ollut melkoinen alkusyksy. Asiat ovat muuttuneet vauhdilla. Huomaan, että minulla on taipumus kiinnittää liikaa huomiota vain negatiivisiin asioihin. Onhan sitä monenlaista hyvääkin tapahtunut. Sille ei mitään voi, että pojalla on tarkkaavaisuushäiriö, joka tekee arjesta aika tuskaa. Ei se ole minun vikani eikä kenenkään muunkaan. Se pitäisi vain hyväksyä, mutta ei ole aina helppoa, kun sitä niin toivoisi, että omalla lapsella olisi kaikki hyvin. Poika itse sanoi minulle tänään, että etkö sä äiti vois vaan hyväksyä sen, että mulla nyt on tää ongelma, että en tahdo ehtiä paikkoihin ja saada aikaiseksi. Voi sitä muitakin ongelmia olla. Mulla on tää. Tuo oli taas niin liikuttavaa, että lapselta löytyy enemmän viisautta kuin vanhemmaltaan. Hänen kanssaan kyllä aika usein törmää siihen, että päässä liikkuu viisaita ajatuksia, ja se on yksi syy, jonka takia minusta on niin kurjaa vääntää hänen kanssaan jatkuvasti jostain aikatauluasioista. Ei jää aikaa millekään muulle.

Illalla juteltiin hänen väsymyksestään, joka on yksi iso ongelma aina pimeään aikaan. Aiemmin se tuli enemmän esiin kiukkuna ja alakulona. Nyt hän osaa itse sanoa, että se on väsymystä. "Koko ajan väsyttää, vaikka olisin nukkunut kuinka paljon tahansa." Siihenkin pitäisi jotain apuja keksiä. Tiistaina aion vaatia lääkäriltä, että häneltä otetaan verinäytteet. En kyllä usko, että mitään sairautta on, mutta pitää kai ne poissulkea, kun tämä väsymysongelma vaivaa joka syksy ja kevät. Tietysti murrosikäkin vaikuttaa siihen, että unentarve lisääntyy. Tarkkaavaisuushäiriö vaikuttaa siihen, että hän joutuu pinnistelemään päivän aikana paljon keskimääräistä enemmän ja se uuvuttaa.  Ja tosiasia on sekin, ettei hän kyllä nuku riittävästi. Yleensä nukahtaa klo 22 - 23, mutta pystyssä pitää olla jo klo 7, joten nukkumaanmenoa olisi pakko saada aikaistettua. Se ei vaan hänen kanssaan toimi. Samanlainen yöeläjä on kuin äitinsä.

No, nyt hän on viikon kotiarestissa syynä se, että kotiintulot ovat myöhästyneet ihan hurjasti, nukkumaanmeno sitä myöten venähtänyt ja läksyjä tehty yömyöhään. Hän protestoi ensin ja oli sitä mieltä, että missään nimessä ei jaksa viikkoa olla arestissa. Mutta sitten hän sanoi, että se on kivaa. "Haluankin olla välillä perheen kanssa!" Yritän nyt saada illat sujumaan niin, että ehdittäisiin tekemään jotain yhdessä. Mutta ei sekään ihan helppoa ole. Huomenna mulla on kampaaja, tiistaina vien tytön lääkäriin, torstaina on tytön treenit... Mutta jonain iltana yritän kyllä ehtiä pelailemaan ja juttelemaan pojan kanssa. Eikä häntä voi arestipäivinäkään sisällä pitää. Hän tulee ihan hulluksi, jos ei pääse ovesta ulos. Siispä luvassa on myös iltalenkkejä äidin seurassa.

Mitä tehdään, kun voimat loppuvat?

Taas on tapahtunut ihan uskomattomia asioita akselilla isä ja poika. Ensinnäkin olen laittanut lasten isälle kuusi viestiä erilaisista lapsia koskevista aiheista enkä ole saanut yhteenkään viestiin vastausta. Yhdessä viestissä kerrottiin toiveestani, että lapsi tekisi viikonloppuna isän luona läksyt, ettei se kaikki kaatuisi minun niskaani. Pyysin siis toisin sanoen, että isä huolehtisi asiasta viikonlopun aikana. Pojalle laitoin viestin, että ottaa läksykirjat ja lääkkeet mukaan, jotta läksyjenteko onnistuu. No, ensimmäiseksi poika jätti oman hommansa hoitamatta eikä ottanut näitä juttuja mukaansa. Sitten laitoin uuden viestin, jossa esitin toiveen, että isä ja poika hakisivat unohtuneet/tahallaan jätetyt tavarat täältä. Tämä toteutui osittain, sillä isä haki kirjat mummolasta (osa kirjoista + lääkkeet olivat kotona). Minä annoin lääkkeet pikkusiskon mukaan, kun hänkin kävi hakemassa jotain unohtuneita tavaroita.

Nyt sitten poika tuli käymään kotona ja oli lähdössä pyöräilemään kavereittensa kanssa. Kysyin, mites ne läksyt. Ei kuulemma voinut tehdä, kun ei ollut kirjoja!! Sanoin, etten minä nyt mitenkään ymmärrä, kun isä haki ne kirjat ja suurin osa kirjoista oli siellä. Sitten laitoin isälleen viestin ja kysyin, että mites ne läksyt ja lääkkeet. Vastaus kuului: "Lääkkeistä en tiedä. Poika sanoi, ettei ole läksyä." Voi vittu!!

Anteeksi ruma kielenkäyttöni, mutta millainen isä toimii näin! No okei, tuo kyseinen händikäppi oli syy, minkä takia erosimme, eli ei vastauksia kysymyksiin, ei kommunikaatiota, ei työnjakoa, ei vastuunkantoa, ei yhteistä pohdintaa mihinkään liittyen jne. Mutta isä tietää varsin hyvin, että pojalla on ongelmia motivaation, keskittymättömyyden ja murrosiän kanssa eikä poika todellakaan mielellään hoida kouluhommiaan ja luistaa aina, kun vaan voi. Isä tietää myös varsin hyvin, että minä olen täysin uupunut tähän ralliin. Silti hän ei voi edes yhden päivän aikana huolehtia siitä hommasta omassa kodissaan. Nyt pistin viestin ja kysyin, että mitä tehdään, jotta minä en sekoa lopullisesti. Odotan nyt häneltä jotain todella hyviä neuvoja.

Isän pitäisi palauttaa lapset sunnuntaisin klo 18, mutta koska hän vie pikkusiskon treeneihin jo klo 14.30, niin hän tuo pojankin sitten samalla tänne. Kieltää menemästä kotiin, jolloin poika menee kavereittensa kanssa ja sitten häntä ei taas näykään. Minä en tajua, miksei isä voi tehdä poikansa kanssa kahdestaan jotain sillä aikaa, kun sisko on treeneissä. Menisivät vaikka yhdessä pyöräilemään tms. Mutta ei. Poika päästetään kavereilleen eikä siinä mitään väärää muuten ole, mutta sitten minä en näe koko poikaa ennen kuin vasta joskus myöhään illalla ja se läksyjentekotaistelu on silloin edessä.

Jos joku keksii jotain viisasta, niin antakaa ohjeita kiitos! Mä olen täysin väsynyt sekä isään että poikaan.

Viikot vierivät

Viikot vierivät näköjään niin, etten ehdi kirjoittaa ollenkaan. Minusta tuntuu, että päiväni ovat ohjelmoituja viimeiseen minuuttiin saakka. Ei jää yhtään aikaa ajatella ja kirjoitella tai ylipäätään edes kuulostella, miltä asiat tuntuvat.

Aion tänään kirjoittaa siitä, miten vaikea on hyväksyä, että lasten isällä on uusi kumppani. Se ei suinkaan johdu siitä, että haluaisin lasten isän elämääni takaisin tai olisin jotenkin mustasukkainen tai en soisi hänelle uuden suhteen onnea. Kyseessä on lapset. Minusta on todella kurjaa lähettää lapset joka toinen viikonloppu isän luokse, kun käytännössä he menevät sen toisen naisen kotiin (isänsä muutti sinne elokuussa). Siellä on toisen kodin säännöt, tavat ja tottumukset. Se ei ole sillä tavalla lasten oma koti kuin entinen isän koti oli. Nyt minusta on alkanut vaikuttaa siltä, että lapsistani on siellä häiriötä, kun kaikki ei heidän saavuttuaan menekään niin kuin ennen. Aika usein kuulen, että siellä on pidetty lapsilleni puhuttelua milloin mistäkin. Ja varmaan myös ihan syystä, mutta puhuttelijana on aina tämä isän uusi avovaimo, ei koskaan heidän isänsä tai aikuiset yhdessä. Nyt sitten lasten isä ehdotti, että muuttaisimme tapaamisjärjestelyä siten, että lapset kävisivät siellä yksi kerrallaan. Ensin poika, sitten molemmat yhdessä, sitten tyttö ja sitten molemmat olisivat minun luonani. Kuulemma tappelevat niin paljon, että viikonloput menisivät paremmin tällä tavalla. Kysymys kuuluu, pitääkö minun suostua tällaiseen?! Ei minulla toisaalta ole mitään väliä, vaikka systeemi olisikin sellainen, mutta minä en jaksaisi arkea, jos minulla olisi vapaata vain joka kolmas viikonloppu. Onko minulla oikeus olla tässä kohtaa itsekäs?

Sitten asiassa on vielä se surullinen puoli, että mitä enemmän lasten isä rakentaa elämäänsä tämän uuden kumppanin kanssa sitä vähemmän hän on tekemisissä omiensa kanssa. Eromme jälkeen hän kävi tapaamassa lapsia lähes päivittäin. Vei harrastuksiin, tuli auttamaan jossain asiassa tai meni muuten vain lasten kanssa käymään jossain. No, nyt muutettuaan uuden kumppaninsa luo 40 km päähän hän ei tietenkään enää käy täällä. Lapset näkevät häntä joka toinen viikonloppu, ja jos häntä pyytää auttamaan jossain lapsiin liittyvässä kuten vaikkapa harrastuskuskauksissa, niin se on todella vaikeaa eikä yleensä onnistu mitenkään päin. Kasvatusvastuu on jäänyt täysin minulle. Jos laitan hänelle viestiä, että pojan kanssa on haastetta, tulee vastaukseksi "anna joku rangaistus, kyllä se siitä oppii". Ei hän kyllä pohtinut lasten kasvatusasioita silloinkaan, kun olimme vielä yhdessä, mutta nykyään vielä vähemmän.

Varmaan tämä on aika tavallinen tarina, mutta minulle tämä on jotenkin hirveän raskasta. On raskasta nähdä, kun lapset ikävöivät isäänsä kumpikin omalla tavallaan. Tyttö on tullut reagointitavoissaan isäänsä eikä juuri näytä tunteitaan, mutta jos isä sitten joskus harvoin tulee häntä tapaamaan viikolla, niin hän on aivan onnesta soikeana. Poika taas ilmaisee isän ikävänsä ilmoittamalla, ettei häntä kiinnosta olla sellaisen idiootin kanssa tekemisissä. On myös raskasta ajatella, että minun lapsistani on vaivaa jollekin ulkopuoliselle ihmiselle, jonka viikonloput menevät pilalle lasteni takia. Ja on ihan hirveän raskasta jaksaa kantaa tämä koko arki yksin.

Olen miettinyt, miten muut yksinhuoltajat selviävät, ja vastauksen on pakko olla madaltamalla vaatimustasoa ja antamalla asioiden mennä omalla painollaan, menivätpä sitten syteen taikka saveen.

Luistelua

Oltiin aamulla tytön kanssa taitoluistelijoiden yleisöjäällä. Tiukkaa teki herätä sunnuntaiaamuna klo 8.00, mutta koska eilen lupasin viedä tytön sinne, niin eihän lupauksesta toki voinut perääntyä. Yleisöjää oli hyvä kokemus ja arvostan sitä, että kotikaupunkimme tarjoaa taitoluistelijoille oman yleisöjään. Tavallisessa yleisöluistelussa kun ei voi turvallisuussyistä tehdä hyppyjä, piruetteja tai oikeastaan mitään vähänkään vauhdikkaampaa liikettä, koska siellä on paljon pieniä vasta-alkajia ja yleensä muutenkin runsaasti väkeä. Lisäksi jään kunto on yleisöluistelussa usein heikko, kun haalareista ja hanskoista putoaa hiekkaa jäälle, joten taitoluistimilla sinne ei ole kiva mennä.

Tänään taitoluistelijoiden yleisöjäällä oli meidän tytön lisäksi kolme muuta luistelijaa. Tilaa siis oli. Tyttö harjoitteli ohjelmaansa, askelsarjoja, piruetteja ja sitä yhtä hyppyä, joka ei ota tullakseen. Varsinkin tuossa hypyssä tapahtui mielestäni selvää edistystä, kun hän keksi harjoitella sitä ensin tietynlaisena askeleena/pyörähdyksenä ja vasta sen onnistuessa liitti siihen hyppy-yrityksen. Tyttö itse oli tunnin luistelun jälkeen sitä mieltä, että oli tosi hyvä aamutreeni ja seuraavana sunnuntaina hän tulee taas. Hyvästi äidin aamu-unet!

Vapaapäivä?

Huh! Takana on yksi tämän viikon raskaimmista päivistä, vaikka tämän piti olla vapaapäivä. Kaikki alkoi siitä, kun vein tytön aamulla jäätreeneihin, ja hän tuli sieltä pois kiukkuisena kuin ampiainen. Oli kuulemma harjoiteltu ihan liian helppoja juttuja. Aina tehdään vaan samoja. Hän haluaisi oppia uusia, vaativampia hyppyjä, että saisi niitä ohjelmaansa. "MITEN VOIN OPPIA, JOS NIITÄ EI KOSKAAN HARJOITELLA?" Sitten alkoi tulla tekstiä, että minun pitäisi sanoa valmentajalle asiasta, koska valmentaja ei usko, kun hän sanoo. (Olin aiemmin kehottanut, että hän itse puhuisi valmentajalle halustaan oppia tietyt jutut.) Sanoin, etten minä voi enkä halua siihen puuttua. Valmentaja tekee omat ratkaisunsa ja ymmärtää valmennuksesta taatusti enemmän kuin minä, jolla ei ole mitään kosketuspintaa lajiin. Sitten sainkin jo kuulla, etten ymmärrä kerrassaan mitään. "OLLAAN HILJAA, KOSKA ET KUITENKAAN YMMÄRRÄ. MEILLÄ ON ERI MIELIPIDE!" Selvä...

Minun ikuisuusongelmani lasten kanssa on se, että minä en tiedä, miten voisin suhtautua kiukutteluihin niin, että lapsi kokisi tulevansa ymmärretyksi, jos itse asia on sellainen, etten voi olla siitä hänen kanssaan samaa mieltä Tai no, ymmärränhän minä tuon harmin. Kyllä minäkin toivoisin, että hän oppisi niitä hyppyjä ja saisi mahdollisuuden niitä harjoitella, mutta kuitenkin noissakin jutuissa, joita tänään tehtiin, on vielä paljon hiomista ja parantamisen varaa. Ei suinkaan ole niin, että hän ne kaikki osaa täydellisesti jo.

Toinen vastaava keskustelu käytiin myöhemmin, kun oltiin syömässä. Hän sanoi olevansa ihan surkea luistelija. Sanoin, etten ole samaa mieltä. Sitten hän totesi olevansa surkea, koska ei osaa niitä hyppyjä, mitä muut osaavat. Sanoin, että kyllä hänellä on täydet mahdollisuudet oppia ne, jos hän ottaisi harjoittelussaan hieman enemmän riskejä ja uskaltaisi hypätä vauhdilla ja ottaa vastaan kaatumisia. "ET SÄ ITEKÄÄN PIENENÄ MITÄÄN HYPPYJÄ OSANNU! ET EDES VALSSIHYPPYÄ!" No en osannut en, mutta kun se pointtini oli ihan muualla... Meillä tulee tytön kanssa tosi usein tällaista vääntöä. Hän ottaa minun kommenttini arvosteluna ja merkkinä siitä, että en yhtään ymmärrä, vaikka teen kaikkeni osoittaakseni ymmärrystä ja kannustaakseni. Hänen mielestään esim. tuo äskeinen ei ollut kannustavaa. Olisiko minun pitänyt sanoa, että "ihan paska olet" tai "höpöhöpö, olet olympiatasoa"? Minä haluan olla realistinen, kun ohjaan häntä kohti tavoitteitaan.

No, sitten tuli vielä erinäisiä kahnauksia, kun haimme hänelle voimisteluvanteen ja hän olisi tarvinnut apua sen teippauksessa. Menin ehdottamaan, että pyytäisi isältään apua, ja kun hän soitti isälleen, niin isälle ei sitten tietenkään sopinut tulla auttamaan. Hän kun on nyt muuttanut naisystävänsä luokse 40 km päähän, niin häntä ei paljon täällä näy.

Ja sitten meidän piti ostaa hänelle kengät, mutta se oli jo niin vaikeaa, etten jaksa edes kirjoittaa siitä. Kotiin tultuamme makasin kaksi tuntia sohvalla ja nukuin. Onneksi hän sillä aikaa löysi itselleen kaverin naapurin tytöstä.

Hengissä ollaan

En ole vähään aikaan jaksanut kirjoitella, kun arki on ollut todella hektistä. Nyt kun kävin kommentoimassa kaverin blogia, tupsahdin samalla omaani. Päivitelläänpä siis kuulumisia.

Viimeksi kirjoitin pojan kaveripiiristä ja nyt voin onnekseni sanoa, että tämä yksi heidän porukassaan pyörivä tapaus on ilmoittanut suorin sanoin minun poikani seuran olevan "vitun noloa". Kuulostaa ehkä traagiselta, mutta minä olen erittäin tyytyväinen ja niin vaikuttaa olevan poikakin. Hommahan meni niin, että hänen oli tavallaan pakko olla tämän tyypin kanssa, koska hänen kaikki muutkin kaverinsa olivat. Nyt kun tyyppi on löytänyt uudet kaveripiirit ja kuulemma ihan naisystävänkin 9. luokalta, niin minun poikani ja hänen muut kaverinsa saavat olla rauhassa.

Haasteita kuitenkin edelleen riittää mm. kouluun ehtimisen osalta. Viisi myöhästymistä oli jo ennättänyt tulla ja siitä seuraa heidän koulussaan jälki-istunto. No, poika oli yhden niistä onnistunut selittelemään jollain epämääräisellä tavalla edukseen niin, että merkintä oli lopulta kumottu, mutta veitsi kurkulla tässä koko ajan mennään. Olen tehnyt ihan kauhean määrän töitä sen eteen, että hän ehtisi kouluun, mutta loppuviimein se ei vaan ole minun kädessäni. Jos hän ei lähde ajoissa, niin hän ei lähde.

Läksyjä hän on tehnyt mukavasti nyt, ja siinä auttaa, kun pystyn seuraamaan Wilmasta, mitä on tullut läksyksi. Opettajat käyttävät sitä yllättävän tunnollisesti ja jos läksyä ei ole jostain aineesta tullut, niin sen kohdalla lukee esim. "9.9. ei läksyä". Olen myös tyytyväinen, kun siellä lukee, jos on tullut lukuläksyä tai sanoja opeteltavaksi, niin voin vahtia, että hän tekee sen. Läksythän hän on aina hoitanut suht ok, mutta juuri nuo luettavat ja ulkoa opeteltavat asiat ovat jääneet, kun hänellä on aina se selitys, että "ei ope sanonu". No, nyt tiedetään, mitä ope on sanonut ja mitä ei.

Tytön osalta minulla on jotenkin murheellinen olo. Hänen ystäväpiirinsä on rakentunut hitaasti ja olin jo keväällä ja kesällä tosi helpottunut, kun tuntui löytyneen sellainen kiva porukka, johon hän kuului. Nyt hän on jotenkin ajautunut siitä syrjään enkä ihan tiedä, missä mennään, koska hän ei puhu asiasta mitään. Lapset ovat kyllä tosi erilaisia, sillä poika selittää vähän liiankin kanssa asioitaan. Välillä en edes haluaisi kaikkea tietää. Sitten taas tyttö sulkeutuu. Yhtenä päivänä käytiin keskustelua siitä, miksei hän puhu minulle asioistaan. Tyttö oli ihmeissään, että miksi pitäisi. "Mä haluan, että ne asiat on niinku mun sisäpuolella. Jos sattuu jotain ikävää, käsittelen sen itseni kanssa ja unohdan." Jep. Tämän kun oppisi, mutta ei taida mun luonteella onnistua koskaan. No, tänään hänellä oli ollut kavereita ja oli oppinut myös kaatosillan, mistä hän oli hyvin ylpeä ja onnellinen.

Eka viikko arkea takana

Eka viikko arkea takana ja tämä äiti on täysin poikki. Viikon aikana on selvitelty ainakin kahta kaverijuttuihin liittyvää jupakkaa. Toisessa oli tehty porukalla kolttosia ja toisessa sitten puolestaan kaverit kävivät minun lapseni kimppuun uhkaillen. Lisäksi on käynnistelty koulunkäynnin arkea läksyineen ja nukkumaanmenoaikoineen päivineen. Kaikesta on selvitty kunnialla, mutta se on totisesti vaatinut töitä. Viikonlopun lapset olivat isän luona, joten sain hieman levättyä.

Minulla on kauhea huoli tuosta kaveriporukasta, jossa lapseni liikkuu. Suurin osa siinä on ihan ok poikia, mutta yksi aiheuttaa harmia. Hän juuri keksii kaikkea älytöntä ja nämä muut sitten ovat siinä mukana tavalla taikka toisella. Oma lapseni on siitä ihana, että kertoo kaiken, mitä kaveriporukassa tapahtuu. Hän ei osaa salata mitään, vaikka joutuisikin itse siinä epäedulliseen valoon. Toisaalta se, että tiedän asioista, tuntuu todella raskaalta, kun en voi mitenkään niihin vaikuttaa. Vielä ei ole tapahtunut mitään sellaista, missä oma lapsi olisi joutunut pulaan, mutta pelkään, että se päivä vielä tulee, kun tällä yhdellä on mm. tapana kuseksia vaatekeräyslaatikoihin ja tehdä ilkivaltaa kaupoissa. Olen yrittänyt omalleni sanoa, että jos olet siellä mukana, niin vaikka et tekisi mitään, voit joutua syytetyksi. Kyllä hän sen ymmärtää, mutta ei pysty vaikuttamaan asiaan. Nyt viikon loppupuolella olen pitänyt hänelle tiukkaa jöötä ja kieltänyt tämän kaverin kanssa olemisen kokonaan, mutta se on vaikeaa, koska kaikki poikani kaverit ovat tämän tietyn tyypin kavereita. Eli siis tätä poikaa ei tavallaan voi välttää välttämättä tätä koko porukkaa.

Noh, ei auta kuin ottaa päivä kerrallaan ja ratkoa ne haasteet, jotka sinä päivänä eteen tulevat, toivoen että mitään liian pahaa ei tapahtuisi.